Kaatuminen

Tarkasti muistellen olen kaatunut varhaislapsuuden jälkeen pyörällä kaksi kertaa. Vanhimmassa muistikuvassani kaaduin Jopolla luistelukentällä cruisaillessa ja kypärän puuttuessa sain lievän aivotärähdyksen. Seuraava muistoni kaatumisesta on Peugeotin koeajolta pihaan saavuttaessa unohtaessani irrottaa kengän lukkopolkimesta ennen pysähtymistä. Sain lievän ruhjeen oikeaan sääreen.

Kolmas kaatuminen on tuoreessa muistissa viime viikolta. Suunniteltu pidempi pyöräretki lumisilla pyöräteillä sai kääntöpisteen Levon suoralla. Ahkera auramies oli oikaissut ja aurannut pyörätien puoli metriä ojan puolelle. Parinkympin vauhdissa traktorin renkaanjälki täristi ikävästi ja siirryin onnettomasti tasaiselle alueelle ojan puolelle. Eturengas putosi parinkymmenen sentin syvyyteen ja pysähtyi kuin seinään muun pyörän kiertyessä vaakasuunnassa vasemmalle puoliympyrän emäputken ympäri. Lensin vasen olkavarsi edellä pyörätielle vasemman polven toimiessa toisena laskutelineenä. Tähtien sammuttua silmistä totesin olevani kuitenkin kokolailla toimintakykyinen ja kykenevä polkemaan omin voimin kotiin. 

Parin päivän jälkeen ruhje polvessa alkaa parantua ja olkavarsi toimii. Tosin takin tai paidan pukeminen tuottaa hieman normaalia enemmän työtä ja lievää kipua. Pyöräkin on ehjä lukuunottamatta särkynyttä takavaloa. 

Historiaan perustuvaan tilastolliseen tarkasteluun perustuen seuraavaan kaatumiseen on aikaa kymmenisen vuotta, joten lähden jälleen rohkeasti polkemaan.